Tämä ei taida olla se ihan perinteinen postaus. Instagramista ja somesta ylipäätään saa vain pienen pintaraapaisun ihmisen elämästä. Siitäkin huolimatta, että pyrin pitämään oman feedin mahdollisimman aitona ja autenttisena ilman ylimääräisiä filttereitä. En kuitenkaan jaa sinne meidän arkisia kinasteluita ja heikoimpia hetkiä. Voin kuitenkin kertoa, että kyllä meilläkin kiistellään, riidellään ja mökötetään! Ihan kunnolla.
Ennen esikoisen syntymää me ei juuri koskaan kinasteltu tai riidelty. Riidat vuosien aikana oli helposti laskettavissa yhden käden sormilla. Raskausaikana saimme kuitenkin kuulla ja lukea joka paikasta kuinka ensimmäinen vauvavuosi saattaa koetella parisuhdetta. Anoppikin taisi tulostaa pinkan materiaalia siitä, kuinka hoitaa parisuhdetta vauvavuoden aikana.
Osasimme siis varautua siihen, että perheen kasvaessa ja uusien asioiden äärellä hermot saattavat kiristyä aiempaa herkemmin ja pienetkin asiat saattavat saada aivan uusia mittasuhteita. Arkiset tilanteet, kiire ja väsymys saa meidät kinastelemaan enemmän kuin ennen. Kaikesta kuitenkin selviää niinkin yksinkertaisella keinolla kuin puhumalla, sanoittamalla tilanteita ja anteeksi pyytämällä.
Ajattelinkin koostaa tosielämän esimerkkejä ja tilanteita, jolloin toisella tai molemmilla on kiehahtanut, mennyt kuppi nurin tai 15 minuutin mykkäkoulu on alkanut.
1. Tilannetaju.
Lapsi herää kesällä päiväunilta kun olemme kaupungilla ja mulla on kädet täynnä tavaraa. Kysyn lapselta: ”Onko sulla jano?”. Oikeasti kysymykseni on tarkoitettu vinkiksi puolisolle ja toivon, että hän kaivaa vesipullon vaunujen alatasolta ja hoksaa antaa lapselle juotavaa. Näin ei koskaan tapahdu. Hänelle täytyy sanoa: ”Anna sille vettä”. Ärsyynnyn suunnattomasti miehen yksinkertaisuudesta, kun taas mies ihmettelee miksen voinut suoraan pyytää häntä antamaan lapselle vettä.
2. Lapsen vaatteiden kuvaileminen merkkien nimillä Pyydän miestä tuomaan sen uuden Papun mustan paidan ja Rodinin legginssit ja mies tuo kaikesta yrityksestä huolimatta aina väärät vaatteet. Mä siunailen sitä miten voi olla, ettei sitä mitään osaa ja mies siunailee miten pinnallinen mutsi musta on tullut. Näissä tilanteissa mies on koittanut parhaansa mukaan auttaa, mutta on saanut kiitokseksi pelkkää tuhahtelua. Nykyään yritän puhua punaisesta puserosta, jossa on banaanin kuva. Siitä vihreästä haalarista. Legginseistä, joissa on heppoja tai mustasta piposta, jossa on kaksi tupsua. Mies ei tiedä, eikä häntä myöskään liiemmin kiinnosta, onko ja mitä merkkiä lapsella on päällä tai kaapissa.
3. Pukeminen.
Ulos lähtiessä olen pukenut ensin itseni ja aloitan lapsen pukemisen. Mies etsii paitaa vaatehuoneessa sillä aikaa, kun jahtaan vimmatusti taaperoa, joka kieltäytyy laittamasta kenkiä jalkaan. Suutun, kun hän ei taaskaan tajunnut tulla pyytämättä leikkimään kissaa ja hiirtä taaperon kanssa. Kyllähän hän varmaan auttaisi, jos vaan pyytäisin. Oikeasti asia on niin, että hän ei sieltä vaatehuoneesta käsin näe mitä olohuoneessa tapahtuu. Meidän lähdöt on kuitenkin poikkeuksetta molempien hermoja raastavia ja pihalle astuessa voi kuulla selvästi molempien syvät uloshengitykset.
4.Päiväkotiaamut. Nämä on niitä pahimpia. Emme osanneet varautua mitenkään siihen kuinka kiire tulee ja kuinka paljon tavaraa joka aamu täytyy raahata mukaan karavaaniin. Hermot menee miltei joka aamu kaikilla kolmella, vaikka kuinka koittaisi laittaa kaikki illalla valmiiksi. Näitä päiväkotiaamujen kinasteluja on varmaan lähes yhtä monta kuin on päiväkotiaamujakin, mutta tässä kaksi: 1. Olin pakannut lapsen tavarat päiväkotireppuun ja lapsi istui fleeceasu päällä vaunuissa. Tätä ennen olin käyttänyt koiran ulkona, laittautunut itse valmiiksi ja keittänyt kahvit. Sulloin lapsen ulkovaatteita vaunujen alatasolle kunnes mies tokaisi, että eikö niitä vaatteita nyt voisi laittaa mihinkään kassiin. Viskasin ulkovaatteet lattialle ja käskin hänen etsiä itse pussin vaatteille. 2. Kerroin miehelle, että laitan lapsen valmiiksi vaunuihin. Unohdin kertoa, että vaunut ovat vaunuvarastossa ja mennään lapsen kanssa alakertaan. Mies ei löytänyt meitä ja luuli, että lähdin viemään lasta päiväkotiin. Hermot meni, sillä oltiin jo valmiiksi myöhässä eli tämäkin aamu meni sitten kaikilta osilta nappiin.
Mitä tästä opimme? Sanoita, sanoita ja vielä kerran sanoita. Kerro ääneen mitä odotat puolisoltasi. Mitä haluat hänen tekevän? Mikä ahdistaa? Mikä stressaa ja/tai ärsyttää Puolisosi ei ole ajatustenlukija.
Jääkö riita -tai kinastelutilanteet kaihertamaan? Ei ainakaan meillä. Me puhutaan paljon ja kerrotaan miksi toisen käytös tai toimintatapa ärsytti. Anteeksi pyytämällä ja anteeksi antamalla pääsee melko pitkälle. Toki joskus sitä mykkäkouluakin tarvitaan..
Ps. Ihanat kuvat ottanut lahjakas Sofia ja ne on ajalta ennen Elieliä! XOXO, Silja