Ja sitten tuli suru.

Eilen askel oli tavallista raskaampi. Kesäkuun 24:nteen päivään liittyy haikeutta ja kaipuuta. Se on se päivä, jona menetin äitini. Siitä on nyt kuusi vuotta. Vaikka olin jo aikuinen, 23-vuotias kun äiti kuoli, oli minulla -kuten on vieläkin paljon asioita kesken. Mitkä asiat tuo yhä äidin mieleen, mitkä asiat surettaa ja mitä menetys minulle opetti?



Äiti sairasti syöpää ja menehtyi siihen. Muistan yhä, missä olin kun diagnoosi tuli. Muistan miten lopulliselta, epäreilulta ja pelottavalta se tuntui. Taisteluun syöpää vastaan näin tyttären näkökulmasta liittyi monia vaiheita. Tunteiden osalta pyörittiin vuoristoradassa jossa käsiteltiin kaikki tunteet aina surusta vihaan ja vihasta toivoon. Väliin mahtui niin epätoivoa, onnistumisen kokemuksia, uupumusta, kiitollisuutta kuin rakkautta. Jos sairaus jotain opetti, niin hetkessä elämisen taidon. Se opetti arvostamaan terveyttä, omaa kehoa ja hyvinvointia. Se opetti, että mitään ei pidä ottaa itsestään selvänä. Se opetti arvostamaan läheisiä, mutta ennen kaikkea se opetti rakastamaan entistä lujempaa.


On olemassa monia asioita, jotka tuovat mieleeni äidin ja samalla nostavat hymyn huulilleni.

Yksi näistä on syreenien tuoksu. Meidän kotipihaa ympäröi suuret syreenipensaat ja joka kesä niiden tuoksu hurmasi ja hurmaa edelleen. Meidän keittiön pöydällä oli aina kesäisin kimppu johon oli kerätty kauniita syreenin oksia. Kimppu oli usein lasisessa kannussa jossa se rönsyili valtoimenaan ja syreenien tuoksu täytti koko talon. Meidän Helsingin kodin lähellä on muutama syreenipensas joiden ohi kävellessäni vedän syvään henkeä ja suljen hetkeksi silmäni. Tuntuu aina, kuin olisin tullut kotiin. Syreenien lisäksi myös esimerkiksi juhannusruusut, pionit ja unikot muistuttavat äidistä. Meidän äiti oli nimittäin melkoinen puutarhuri. Meidän piha ei tietenkään enää nykyisin ole siinä loistossaan missä se ennen oli, mutta juhannusruusut kukkivat tänäkin kesänä kauniisti.




Koska äiti ehti sairastaa muutaman vuoden, oli noiden vuosien aikana pelko menettämisestä jatkuvasti läsnä. Kuitenkin vasta saattohoidon alettua, menettämisen pelko muuttui oikeasti todelliseksi. Kesäkuu 2014 oli sanoinkuvaamattoman raskas. Henkisesti raskainta oli kuitenkin nähdä läheisen kamppailu sairautta vastaan ja tieto siitä, että pitkä taistelu tulee päättymään. Tuntui hirveälle, että oman äidin piti kestää niin paljon. Liikaa. Kun äiti sitten menehtyi, tuntui helpottavalta että kaikki kipu ja kärsimys oli nyt poissa.

Ja sitten tuli suru.


Luulenpa, että suru ei koskaan poistu. Se muuttaa muotoaan ja sen kanssa oppii elämään. Se enää harvemmin pyyhkäisee yli kokonaisvaltaisena ja voimat täysin vievänä. Suru ei enää myöskään ole tunnetta siitä, että olisin eksyksissä. Äidin kuoleman jälkeen tuntui siltä, että oman elämän palaset olivat aivan hukassa. Oma matkani oli vielä kovin kesken ja kompassi hukkui kesken matkan. Mietin, että kuka mua nyt opastaa?


Suru iskee tiettyinä päivinä. Tiettyinä aikoina ja tietyissä tilanteissa. Ensimmäiset juhlapyhät olivat vaikeita, sillä tutut perinteet menivät uusiksi. Ensimmäisenä jouluna seistiin 23.12 isän kanssa ruokakaupassa ja mietittiin että mitäs helvettiä meidän pitäis nyt sitten oikein ostaa? Poikaystävästäni erotessani tuntui oudolle etten voinutkaan soittaa ja itkeä asiaa äidille. Tavatessani Tuomaksen ja ollessani onneni kukkuloilla harmitti, etten voinutkaan jakaa sitä iloa äidin kanssa. Yhä toivon, että he olisivat ehtineet tavata.


Odottaessani Elieliä surin sitä, etten saanut jakaa sitä kaikkea äidin kanssa. Mieleeni palautui eräs sairaalajakso, jolla olin itkenyt äidille etten halua hänen kuolevan. Äiti halasi minua ja kuiskasi, että ei hän kuole vaan näkee vielä minunkin lapseni. Tuntui epäreilulta, että äidin silloin niin tärkeältä tuntuvat sanat eivät pitäneetkään paikkaansa. Ylipäätään äitiys ja sen kokeminen ilman omaa äitiä on ollut iso prosessi itselle. Ei olekaan enää sitä henkilöä kenelle normaalisti soittaisin hoitoapua tai neuvoja kaivatessa. Ei saatukaan kokea yhdessä mun äitiyttä.

Tiedän, että elämässä tulee vastaan vielä monta asiaa, jotka toivoisin voivani kokea yhdessä äidin kanssa. Osaan kuitenkin olla kiitollinen kaikista niistä hetkistä ja asioista jotka ehdittiin yhdessä kokea. Osaan nauttia elämän pienistä hetkistä ja olla kiitollinen kaikesta siitä, mitä ehdin äidiltä oppia. Olen kiitollinen siitä, että vaikka suru aluksi pysäytti niin elämä on jatkunut. Olen kiitollinen siitä, että elämä on tuonut mulle niin paljon hyvää. Olen saanut osakseni mielettömän määrän rakkautta niin ystävien kuin perheen mudossa.


Eilen kävelin hautausmaalle Elielin istuessa vaunuissa. Matkalla askel oli raskas, silmät täyttyivät kyynelistä ja kyyneleet tipahtelivat poskille. Haustausmaalle päästyäni, askel keveni. Haudalle istutettu vaaleanpunainen juhannusruusu heilui kevyessä kesätuulessa. Kerroin äidille Elielistä, meidän elämästä ja siitä mitä meille nyt kuuluu. (Kuulun näihin ihmisiin, joiden mielestä ei ole ollenkaan outoa jutella hautakivelle.)

Kerroin, että kaikki on hyvin.

Lähtiessä haudalta Eliel huikkasi: "byebye isoäiti!" ja vilkutti hautakivelle. Hymyilin.

Vuoteen mahtuu valtavasti hyviä asioita ja kuuteen vuoteen vielä enemmän. Vaikka välillä surettaa, juuri nyt on hyvä olla.


Loppuun vielä runo, jonka löysin äidin vanhasta kalenterista.


Tahdon sanoa teille jotain, te rakkaani, lähimmäiseni ystäväni, tuttavani

Tiedätte muurahaisen, sen pesä potkaistaan hajalle se alkaa uurastamaan, kasaamaan korjaamaan rakentaakseen uutta Ja minä olen tuo muurahainen Minun pesäni on hajotettu uudelleen ja uudelleen Rikki revitty, maahan tallattu

Minä olen kasannut, korjannut odottanut uutta päivää raunioita paikalleen


Sitten en enää jaksanut

Minä halusin luovuttaa

Kaikki kipu ja tuska Reitti raunioni pimeän alle


Te sanoitte, nosta tänään yksi hirsi, tai huomenna Jos tänään et jaksa, yritä huomenna Mutta minä en jaksanut sen pimeyden keskellä Minä näin Jeesuksen Hän seisoi syli täynnä rukouksia ”He ovat rukoilleet puolestasi, itkeneet, pyytäneet, kyynelin kantaneet.”

Ja minä yritin Nostin yhden hirren, kaksi hirttä, kolme..

Pesäni on korjattu jälleen

Se on pystyssä, korjattuna enkä voi tietää kestääkö

Tahdon kiittää teitä te rakkaani, lähimmäiseni ystäväni, tuttavani;

että te olette.

Minulla on nämä sanat

-Raija



XOXO, Silja


Kuvat: Raakel

Haluatko tehdä yhteistyötä? Pistä viestiä.

© 2020 by @siljain